Matka tuntui kestävän ikuisuuden. En tiennyt mitä ajatella. Tuntui kuin pääni räjähtäisi kysymyksistä ja ajatuksista. Laitoin radion päälle siinä toivossa, että saisin edes muutaman vastauksen kysymyksiini. Nainen jonka äänestä huomasi selvästi että hän oli paniikissa puhui ensimmäisellä kanavalla.
”Maailmanlaajuinen katastrofi on yllämme! Lukittautukaa koteihinne ja älkää päästäkö ketään sisään!”
Vaihdoin kanavaa koska tämä kuulosti siltä ettei tämä selvittäisi sen enempää kuin tiesin jo. Tällä kanavalla viisas ja rohkea miesääni puhui selkeästi. Minulla oli hyvät odotukset tältä mieheltä.
”Nämä olennot joita kaikki media kutsuu ”Kävelijöiksi”, ovat pyyhkäisseet jo yli 10% maailman asukkaista.”
En voinut uskoa kuulemaani. Kymmenes osa ihmisistä kuolleita! Mutta jatkoin kuuntelemista toivoen, että hän tietäisi miten tämä saadaan lopetettua.
”Tätä menoa koko ihmiskunta on tuhoutunut alle kuukaudessa. Mutta aiheesta enemmän tietää päivän vieraani. Toivottakaa tervetulleeksi, Tim Bourbank” sanoi kanavan juontaja.
”Kiitos paljon Mike. En tosin ole virallinen tutkija mutta olen tämän päivän aikana huomannut kolme asiaa!” sanoi Tim itsevarmasti. ”Ensinnäkin yksi purema, tai raapaisu on kohtalokas. Se kuinka nopeasti muutut on vielä mahdoton sanoa. Mutta näin pienellä tutkimus pohjalta. Mitä vakavemmat vammat, sitä nopeampi kuolema.” totesi Tim aivan kuin kuin tämä tapahtuma olisi maailman normaalein asia!
”Kuulostaapas pelottavalta” naurahti Mike. ”Erittäin!” sanoi Tim ja jatkoi ”Ja jos saan jatkaa niin toinen asia mikä olen huomannut on, että nämä Kävelijät ovat aika helvetin tyhmiä. He eivät osaa avata ovia, saati sitten puhua. Ihan kuin he koittaisivat murtaa itsensä jokaisen vastaan tulevan esteen läpi. Kolmantena asiana huomasin että ainoa tapa tappaa nämä paskiaiset on vaurioittaa heidän päänsä. Yksi ammus aivoihin ja se on niiden loppu. Näin ikkunastani kuinka joku ampui lippaan tyhjäksi yhden Kävelijän rintaan, mutta se pirulainen jatkoi vain kävelemistä.”
Tätä seurasi Miken innostunut ja kiinnostunut kommentti. ”Mitä luulet kuinka nopeasti tämä saadaan lopetettua? Milloin pääsemme taas rakkaidemme luokse ilman huolia?”.
Tim yskäisi kahdesti. ”Minun mielipiteeni tuohon kysmykseen? Emme ikinä. Kukaan ei voi pysäyttää näin nopeasti leviävää tautia, jos se on jo maailmanlaajuinen. Voimme vain etsiä mahdollisimman turvallisen paikan ja pysytellä siellä niin kauan kuin mahdollista.” Tim sanoi.
”Kiitos Tim! Kuunnelkaa joka päivä kello 14:00-15:00 lähetystämme. Koitamme saada itsemme ja teidät ajantasalle mitä on tapahtunut ja tapahtuu! Tähän loppuu lähetyksemme!”
Tätä seurasi jatkuva korkea piippaus. Suljin radion ja katsoin Derekiä jonka naamalla oli kauhistunut ilme.
”Luuletko... Luuletko sinä, että tämä ei loppuisi koskaa?” sanoi Derek hiljaisella äänellä.
Huokaisin syvään. ”En tiedä Derek, en tosiaan tiedä. Mutta toivon, että tämä olisi pian ohi.” koitin sanoa lohduttavalla äänellä, mutta olin ihan yhtä järkyttynyt kuin Derek.
Olisi kamalaa jos Sarah joutuisi kasvamaan tällaisessa ympäristössä. Tuijotin lattiaa ja annoin ajatusten virrata päässäni. Kaikki hyvä mitä ennen oli on nyt mennyttä. Ei enään rauhallisia viikonloppuja kotona perheeni kanssa. Ei enään illallisia hienoissa ravintoloissa. En ollut varma oliko missään edes turvallista olla.
Tunsin auton hidastuvan ja nostin katseeni tielle. Kymmenniä autoja lojui pitkin tietä. Kuskeja ei näkynyt missään. Ei merkkiäkään mistään elollisesta. Vain verijälkiä asfaltissa. Pienen matkan päässä näiden autojen takana oli pieni kylä. Ensimmäinen rakennus joka osui silmääni oli poliisiasema.
”Derek! Luuletko että tuolla poliisi asemalla olisi vielä ammuksia? Vai onkohan se jo tyhjennetty?” kysyin ehdottavaan ääneen.
”En tiedä. En haluaisi myöskään mennä katsomaan, mutta mitä enemmän meillä on aseita sitä pitempään luultavasti selviämme. Ei meillä ole kai muuta vaihtoehtoa kuin käydä katsomassa.” vastasi Derek.
Nyökkäsin ja katsoin poliisiaseman ympärille. Kaikki ei ollut nyt kunnossa. En nähnyt yhtään Kävelijää mihin suuntaan katsoinkin. Se oli melkein pelottavampaa kuin jos niitä olisi näkyvissä. Derek hidasti vauhtia ja pysähtyi aseman eteen.
”Sammuta auto. En tiedä kuinka hyvin Kävelijät kuulevat. Auton ääni saattaa houkutella niitä paikalle.” huomautin Derekille.
Derek sammutti autonsa nopeasti kun olin saanut lauseeni loppuun. ”Hyvä kun huomautit. En halua niitä petoja tänne yhtään sen enempää kuin sinäkään!” sanoi Derek.
Hymähdin vaisusti ja katselin ympärilleni. Poliisiaseman ovi oli auki, mutta sisällä ei näyttänyt olevan ketään.
”Näetkö sinä ketään? Tämä on kuin vitun aavekaupunki!” kysyin Derekiltä joka koitti tähystää edes yhden kuolleen, mutta tuloksetta. ”Ei näy ketään. Enkä halua tietää missä he ovat.” sanoi Derek korottaen vähän ääntään.
Avasin auton oven ja nousin ulkopuolelle seisomaan. Venyttelin pienen hetken sillä automatka oli ollut puuduttava. Laitoin oven hiljaa kiinni, ettei siitä kuuluisi paukahdusta.
”Derek! Oletko ikinä ampunut aseella?” kysyin, sillä olin sitä mieltä että Derek pärjäisi paremmin aseen kuin veitsen kanssa.
”Olen, olen. Harrastin ampumista nuoruudessani.” sanoi Derek. ”Hienoa!” sanoin ja laitoin varmistimen aseesta päälle ennen kuin heitin sen Derekille. Derek sai aseen kiinni ja tutki sitä hetken.
”Siinä on varmistin päällä” totesin. Derek katsoi minua pettynyt ilme naamallaan.
”En minä niin tyhmä ole, etten sitä tietäisi” hän naurahti. Otin takkini sisältä isoimman veitsen minkä sain käteeni. Kuulin Derekin lataavan aseen takanani.
”Mennään!” sanoin Derekille.
Kävelimme kohti poliisiaseman ovia. Koko asema oli aivan sekasin. Lattiat olivat täynnä sanomalehtiä ja kaatuneita tuoleja. Ohitimme tuolit ja saavuimme huoneen perälle. Ovi oli lukossa.
”Odota hetki. Ja pidä ase valmiina” sanoin Derekille. Otin hieman vauhtia ja potkaisin oven auki! Ovi suorastaan räjähti auki ja paukahti seinään pitäen kovan äänen. Olin jo valmiina lyömään veitselläni, mutta käytävä oli tyhjä. Aloin hikoilemaan runsaasti. Oli vain ajan kysymys ennen kuin kohtaisin ensimmäisen Kävelijän. Oven paukahdus oli erittäin kova, joten jonkun oli pakko kuulla se. Saavuimme käytävän päähän ja tarkistin oven vasemmalla. Se oli auki, mutta huone sen takana oli tyhjä. Vain iso musta laukku lojui lattialla.
”Jack! Tuolla on asevarasto!” sanoi Derek osoittaen oikealle jatkuvan käytävän päähän. Nyökkäsin ja käskin Derekin mennä edeltä. Kävelin laukun luokse ja avasin sen. Sisällä oli kaksi lippallista ammuksia ja noin kaksituhatta dollaria käteistä. Laukku oli iso joten otin sen, että voisimme kuljettaa siinä mahdolliset aseet.
”Jack! Et voi uskoa tätä!” huusi Derek hämmästellen. Heitin laukun olalleni ja kävelin huoneeseen Derekin luokse. Naurahdin ääneen kun katsoin mitä huone piti sisällään. Hyllyt olivat täynnä luotiliivejä, aseita ja ammuksia. Derek nauroi ja otti aseita käteensä ja tutki niitä kuin pikkulapsi karkkipussia.
”Uskomatonta ettei kukaan ole hakenut näitä aiemmin! Tosin muutama hylly on tyhjä joten kai täällä joku on käynyt.” nauroi Derek kovaan ääneen.
”Tässä! Laita tänne laukkuun aseita ja ammuksia niin paljon kuin saat mahtumaan!” huikkasin Derekilla ja heitin laukun hänen jalkoihinsa.
”Selvä homma kapteeni” huudahti Derek aivan kuin hän olisi unohtanut kaikki maailman huolet. Otin hyllystä luotiliivin ja vedin sen päälleni. Heitin Derekille neljä liiviä.
”Vedä yksi päällesi ja laita loput laukkuun” sanoin. Derek nyökkäsi ja sulloi liivit laukkuun. Laitoin vyölleni kaksi käsiasetta ja tungit taskut täyteen ammuksia.
Käytävän toisesta päästä kuului kolahdus. Riuhtaisin aseen käteeni ja tähtäsin käytävälle.
”Onko siellä ketään” kuului vieras ääni sieltä suunnasta mistä olimme juuri tulleet.
”Derek! Joku on elossa! Mennään!” huudahdin Derekille! Derek nyökkäsi ja nosti laukun olalleen. Juoksin käytävän päähän ja kuulin kun ase laukesi! Säpsähdin taakse päin, sillä luoti kimahti aivan edessäni olevaan munalukkoon, joka tipahti maahan.
”Pitäkää hauskaa” kuului sama naurava ääni. Ennen kuin ehdin edes miettiä mitä hän tarkoitti paiskautui edessäni oleva ovi auki. Näin huoneesta vain vilauksen mutta se tulvi Kävelijöitä. En halunnut edes tietää miten kaikki Kävelijät olivat saatu samaan huoneeseen.
”Derek takaisin! Mene tuonne!” huusin ja osoitin asevaraston vieressä olevaa avonaista huonetta. Tähtäsin aseellani Kävelijä lauman keskelle ja ammuin heistä kaksi hengiltä. He romahtivat elottomina käytävälle ja moni muu Kävelijöistä kompastui maassa makaaviin ruumiisiin.
Käännyin ja juoksin Derekin perässä huoneeseen. Löin oven kiinni perässäni ja lukitsin sen.
”Nyt me ollaan kusessa” sanoi Derek ääni väristen.
”Ja vitut” huudahdin ja tartuin maassa makaavaan tuoliin ja heitin sen ikkunasta. Ikkuna hajosi äänekkäästi pieniksi sirpaleiksi. Potkin isommat lasinpalat pois tieltä ja hyppäsin ulos.
”Tule! Meille tuli kiire. Haluan sen nulikan hengiltä!” huusin Derekille joka hyppäsi ulos ikkunasta . Lähdimme juoksemaan talon reunaa vasemmalle. Ammuin kaksi edessä vastaan tulevaa Kävelijää. Hyppäsin ketterästi ruumiiden yli ja saavuin talon nurkalle. Näin jo Derekin auton edessäni. Enään olisi juostavana yksi seinän pituus ja olisimme taas valmiina jatkamaan matkaa. Sitten kuului odottamaton ääni. Auto käynnistyi. Vilkaisin taakseni Derekiä joka tonki taskujaan.
”Unohdin avaimet autoon!” huusi Derek kauhuissaan. Kirosin ja juoksin niin lujaa kuin pystyin kohti autoa. Mutta auto ehti lähteä liikkeelle. Poimin kiven ja heitin sen raivoissani kohti autoa, mutta kivi ehti tipahtaa ennen kuin se osui autoon. Sillä hetkellä tajusin että puhelin oli vielä autossa. Olin aivan raivoissani. Olisin ampunut kohti autoa, ellei se olisi ollut aivan turhaa.
Seisoimme hetken paikallamme ja kiroilimme.
”Miksi jätit autonavaimet autoon?” murjautin syyttävään sävyyn. ”No tämä paikka ei ihan näyttänyt siltä että kun poistumme hetkeksi autosta joku varastaa sen. Meinaan katso ympärillesi! Ei ketään!” huudahti Derek vihaisena.
”Totta, totta. Anteeksi” pyytelin anteeksi.
”Ei se mitään. Mutta nyt joudumme hankkimaan toisen menopelin! Ja luulen ettei täällä ihan lähellä ole mitään tai meidän automme olisi vielä pihassa ja tuo kusipää joka vei meidän automme kruisailisi jonkun muun autolla.” totesi Derek tähystellen kylään päin.
Olin täysin samaa mieltä. Ja aino mahdollisuus löytää auto, olisi varmasti tuon kylän keskellä. Ja tuo kylä ei varmasti ollut tyhjillään
Otin ryhdikkään asennon venytin selkääni.
”Kai se on aika lähteä liikkeelle.” sanoin vilkaisten Derekiä joka asetteli laukkua paremmin olalleen. Lähdin kävelemään reipasta vauhtia kohti edessä olevaa aavekaupunkia.
”Ei tuhlata aikaa! Meidän pitää vielä hakea perheesi ennen kuin voimme päättä mihin jatkamme matkaa” hihkaisi Derek aivan kuin puhe olisi luokkaretkestä. Naurahdin äänekkästi. Derek osasi olla piristävä aina oikeina hetkinä. Mutta oli sanomattakin selvää, että näinä aikoina pitäisi koittaa olla mahdollisimman positiivinen. Mutta edessä olevassa kylässä ei ollut mitään positiivista. Jokainen varjo joka peitti kylää näytti uhkaavalta. Ja jokaisen talon takana saattaisi odottaa uusi lauma Kävelijöitä. Katujen vieressä ja talojen pihoissa oli autoja katollaan, kyljellään ja muutenkin ajokunnottomassa kunnossa. Kun kävelin talojen ohitse huomasin useita jälkiä taloihin murtautumisesta. En voinut ymmärtää miten joku voisi edes miettiä varastelua näinä hetkinä milloin selviytyminenkin oli vaikeaa. Auringon valo paistoi kirkkaasti, talojen ikkuinoihin heijastaen kirkkaasti silmiini. Siristin silmiäni ja laitoin käteni silmieni yläpuolelle varjostaakseni kasvojani. Useita ikkunoita oli laudoitettu umpeen. Olin varma että näin jonkun kurkkaavan lautojen välistä ja sulkevan verhot kasvojensa edestä. Toivotin heille mielessäni onnea, sillä sitä he tulisivat tarvitsemaan. Laskin varjostavan käteni aseelle ja katselin ympärilleni. Näin melko hyväkuntoisen mustan henkilöauton pienen matkan päässä.
”Derek! Menen tarkistamaan tuon auton! Katso jos löytäisit auton joka on toimintakunnossa!” sanoin melkein huutaen että Derek kuulisi minut.
”Selvä, tutkin tuon punaisen tila-auton!” kuulin lyhyen matkan päästä. Heilautin kättäni vastaukseksi. Otin muutamat juoksu askeleet kohti autoa ja saavuin kuskinpuoleiselle ovelle. Juuri kun sain käteni kahvalle auton sisällä matalana maannut Kävelijä löi kätensä ja naamansa ikkunaan. Kavahdin ja säpsähdin pari askelta taaksepäin. Kohotin aseeni valmiiksi, avasin auton oven nopeasti ja otin usean nopean askeleen taaksepäin. Olisin ampunut hänet lasin läpi mutta jos tuo olisi käyttökelpoinen auto en haluaisi verta ja aivon palasia ympäri auton muuten siistiä sisustaa. ”Onpas vitun ruma yksilö” mietin ääneen nyrpistäen naamani kun Kävelijä kompuroi autosta maahan ja yritti nousta ylös. Ennen kuin hän oli edes polvillaan ammuin häntä päälakeen.
”Oletko kunnossa?” kuului Derekin huolestunut ääni melko kaukaa. ”Kunnossa ollaan! Ei tainnut auto toimia?” kysyin Derekiltä joka juoksi kohti minua.
”Ei toiminut ei. Entäpäs sinun autosi?” kysyi Derek saapuessaan viereeni.
”En tiedä vielä. En ehtinyt kokeilla, kun tuo ruma paskiainen oli vähän tiellä.” murahdin samalla kun istuin kuskinpaikalle. Mustat , verijälkiä kuskinpuolella huomioon ottamatta, tahrattomat nahkapenkit olivat kuumat auringonvalosta. Katsoin virtalukkoon ja kiitin onneani.
”Ainakin autonavaimet ovat paikallaan” sanoin Derekille ja jatkoin; ”Nyt vasta se jännittävä kohta alkaa” sanoin kääntäessäni virtalukkoa. Auto piti laiskaa ääntä mutta loppujen lopuksi käynnistyi.
”Woooohoooo!” tuuletin kovaan ääneen. Mutta hymy hyytyi kun huomasin että bensa oli melkein loppu. Juuri kun luulin että löysin menolipun perheeni luokse tapahtuu jotain tällaista.
”Voi vittu. Ei bensaa” kirosin ja sammutin auton. Nousin ulos autosta ja paiskasin oven kiinni. Tähyilin hetken ympärilleni ja ja huomasin hyväkuntoisen auton.
”Entäs tuo auto tuolla?” sanoin osoittaen uutta mustaa BMW:tä.
”He he hee! Auto minun makuuni” hihkui Derek ja hölkkäsi ripakasti auton viereen. Kävelin Derekin perään ja naksuttelin sormiani. Huomasin autontuulilasissa vilkkuvan punaisen valon. En ehtinyt edes huutaa ennenkuin Derek koitti avata auton ovea.
”Derek!!! Varo hälytys!!” mutta liian myöhään. Auton varashälytin piti läpi kaupungin kaikuvaa piippausta. Jos aseiden laukaus tai ovien paiskominen ei Kävelijöitä paljon houkutellut niin olin varma että tämä meteli houkuttelisi. Läpi kaupungin kuului huutoja ja kiljaisuja.
”Juokse Derek, juokse!!” huusin pakokauhun vallassa. Derek pyöri hetken paikallaan.
”Mihin suuntan olisi tarkoitus juosta?” huusi Derek huitoen ilmaa.
Murahdin ääneen ja käännyin suuntaan josta olimme tulleet. Otin juoksu askeleen mutta pysähdyin välittömästi ku näin mitä oli vastassani. Kävelijät poliisiasemalta olivat löytäneet tiensä ulos ja heidän joukkoihinsa oli liittynyt useita lisää. Otin askeleita taaksepäin kunnos löin jalkani yhä kovaan ääneen huutavaan autoon.
”Jack! Tuonne!” huusi Derek osoittaen sormellaan tien vasemmalle puolelle. Katsoin Derekin osoittamaan suuntaan ja näin pienen sivukujan joka oli tyhjillään huomioon ottamatta kaatuneita roskatynnyreitä ja niistä leviinneitä roskia. Aurinko paistoi vielä melko kirkkaasti mutta sivukuja oli erittäin hämärä. Käännyin kujaakohti ja lähdin juoksemaan Derek kannoillani. Hyppäsin pitkän hypyn kaatuneen polkupyörän yli. Lasekutuessani astuin runnoutuneen kaljatölkin päälle ja melkein menetin tasapainoni. Horjahdin kylki edellä kyljellään makaavan sinisen auton pohjaan, mutta nousin heti pystyyn ja jatkoin juoksemista. Kuja häämötti jo edessäni synkkänä ja törkyisenä. Mutta heti kun tarkkaavaisuuteni petti tunsin voimakkaan iskun kyljessäni ja lensin lujaa maahan. Tunsin kuinka ilma karkasi keuhkoistani. Päälläni makaava Kävelijä tarttui käteeni ja repi sitä kohti avonaista suutaan. ”Näinkö se sitten loppuu.” mietin hiljaa mielessäni. Juuri kun hän oli sulkemassa suutaan kuulin laukauksen ja näin kuinka aivonpalasia ja verta lensi Kävelijän päästä. Kävelijä nytkähti laukauksen voimasta ja kaatui päältäni maahan.
Haukoin henkeä maassa ja koitin saada ilmaa takaisin keuhkoihini.
”Nouse! Nyt!” huusi Derek päin naamani samalla kädestäni ylös riuhtoen. Yhä henkeäni haukkoen nousin ylös. Tunsin vihlovaa kipua kyljessäni. Laskin käden oikealle kyljelleni ja koitin juosta minkä pystyin. Jokainen askel oli kuin uusi isku kylkeen ja hengittäminen oli vielä erittäin vaikeaa. Derek repi minua eteenpäin oikeasta käsivarrestani. Vilkaisin olkani yli ja näin kuinka kuja täyttyi Kävelijöistä. Sain idean ja koitin puhua mutta en saanut ääntä tulemaan. Yskin vain useaan kertaan ja se sattui. Riuhtaisin käteni irti Derekin otteesta ja aloin paiskomaan pystyssäolevia roskakoreja taakseni. Kävelijät eivät olleet mitään maailman älykkäimpiä olentoja joten toivoin todella että se takanani huutava ja kiljuva joukko kompuroisi kaatuneisiin roskiksiin. Näin saisimme ainakin jonkun verran aikaa.
”Kuja loppuu pian, kumpaan suuntaan menemme?” kysyi Derek puuskuttaen. Kurkkasin edessäni juoksevan Derekin ohi. Aurinko paistoi kujan ulkopuolella kirkkaasti.
”Oikealle” päätin sen enempää asiaa miettimättä. Jäin Derekistä jälkeen pienen matkan. Näin Derekin kääntyvän nurkan taakse. Juuri kun saavuin pois kujalta Derek juoksi edestäni päinvastaiseen suuntaan minne oli juossut. Pysähdyin hetkeksi ja katsoin Derekin perään kummastellen.
”Vasen! VASEN!” huusi Derek kauhuissaan. Katsoin toiseen suuntaan ja näin ainakin kymmenen Kävelijää juoksevan suuntaani. Kavahdin ääneen ja lähdin juoksemaan Derekin perään. Tie oli huonossa kunnossa ja täynnä rojua. Väistelin kaikkea rikkinäisistä kännyköistä, raadeltuihin ruumiisiin. Ruumiista lähti etova haju joten koitin olla hengittämättä nenän kautta. Edessäni tienpäässä oli tasakattoinen rakennus. Huomasin tikkaiden lojuvan talon vieressä.
”Derek! Nosta nuo tikkaat pystyyn! Mennään tuonne katolle kunnes tilanne vähän rauhoittuu!” sanoin hengästyneenä.
”Mitkä tikkaat?” huusi Derek edessäni koittaen etsiä tikkaita katseellaan.
”Tuon talon edessä! Nuo kaatuneet tikkaat!” huusin ja sohin sormellani siihen suuntaan vaikka en uskonutkaan sen auttavan.
”Mutta entäs nuo Kävelijät! Ne eivät varmasti anna meidän kiivetä rauhassa!” Derek huusi.
”Nosta sinä tikkaat ja kiipeä ylös! Minä pidättelen heitä sen aikaa ja tulen perässä!” sanoi Derekille ja pysähdyin. Käännyin ja otin vyöltäni kaksi asetta. Tähtäsin aseet kadulle josta Kävelijät juoksivat kohti Derekiä ja minua.
Hengitin hitaasti sisään ja ulos. Ammuin kymmenen laukausta joista yhdeksän osui täydellisesti. Yksi osui Kävelijää käsivarteen, mutta se ei hidastanut häntä. Hän pääsi käsiksi minuun mutta painoin vastaan. Tuuppasin hänet pois päältäni ja otin veitsen taskustani ja löin sen Kävelijän leukaan! Repäisin veitsen irti ja potkaisin miestä rintaan.
”Tule! Nopeasti nyt.” kuului Derekin huuto katolta. Juoksin kohti tikkaita niin lujaa kuin pystyin. Hengitykseni tuntui jo paremmalta. Mutta kylkeni kipu ei ollut kadonnut minnekkään. Olin jo melkein tikkailla kun huomasin oikealta juoksevan Kävelijä joukon. Tartuin tikkaisiin ja aloin kiipeämään.
”Nopeammin. Nopeammin!” huusi Derek katolta alas kurkkien.
”No voi helvetti! Koitan!” huusin takaisin. Kiipesin niin nopeasti kuin pystyin ja juuri kun olin pääsemässä katolle tunsin kun tikkaat allani alkoivat kaatua.
”DEREK!” huusin ja heittäydyin ilmaan. Ojensin käteni ilmaan siinä toivossa että Derek tarttuisi siihen. Vauhtini ilmassa hidastui ja tunsin kuinka aloin pudota. Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt hetkeksi. Mitä tapahtuisi kun tippuisin kaksi kerrosta keskelle Kävelijöitä. Sillä hetkellä tunsin kuinka Derek tarttui käsivarteeni. Otin tukevan otteen Derekistä. Ja tunsin helpotuksen tunteen leviävän koko vartalossani. Mutta kavahdin kun katsoin alas. Useat Kävelijät huitoivat käsillään ylös ja koittivat ylettyä minuun.
”Sain sinut” kuului Derekin voitonriemuinen ääni.
”Luojan kiitos!” naurahdin Derekille. ”Nyt vedä minut ylös! Tää on aika helvetin karmivaa roikkua tässä!”
”Yritetään” puuskutti Derek. Tunsin kuinka nousin hitaasti ylöspäin. Kurkotin katon reunaan ja nostin itseni Derekin avulla ylös. Kompuroin hetken aikaa ja koitin saada hengitystäni tasaantumaan.
”Kiitos” puuskaisin ja läpsäytin Derekiä ystävämielessä olkapäähän. Derek tähyili ympärilleen.
”Whoah! Niitä on ihan vitusti!” hämmästeli Derek. En voinu kieltää asiaa. Katsellessani ympärilleni näin kymmeniä ehkä satoja Kävelijöitä. Niitä oli joka puolella taloa. Ja niitä tulvi lisää joka suunnasta. Näky oli masentava. Ties kuinka kauan joutuisin olemaan täällä. Ja aloin olla erittäin nälkäinen. En ollu syönyt enkä juonut koko päivänä.
”Entäs nyt?” kysyi Derek. En osannut vastata vielä mitään. Kohautin olkapäitäni ja laskeuduin istualleni. Alhaalta kuului huutoa ja kiljuntaa. Laskeva aurinko paistoi kirkkaasti läpi kaupungin paljastaen jokaisen karun yksityiskohdan. Jokaisen ympäri käännetyn auton ja jokaisen ruumin lojumassa maassa sisuskalut ulkona roikkuen.
Romahdin selälleni ja tunnustelin kylkeäni. Olin varmasti murtanut kylkiluun, mutta en halunnut huolestuttaa Derekiä joten annoin asian olla. Otin mahdollisimman mukavan asennon ja katsoin pilvien liikkuvan punertavalla taivaalla. Ilma oli melko tunkkainen vaikka olimmekin ulkona. Yskäisin kaksi kertaa ja kumpikin yskäisy aiheutti suuren määrän kipua. Mutta kipu ei ollut mitään verrattuna pelkoon, joka velloi sisälläni kun ajattelin perhettäni. Ennemmin tai myöhemmin pääsisin heidän luokseen. Edes meri Kävelijöitä ei estäisi minua. Ja olihan minulla Derek seuranani. Kuulin lähestyviä askeleita takaani . Kuului ähkäisy ja Derek istuutui viereeni ja laittoi kätensä hartioilleni.
”Kaikki tulee olemaan vielä okei! Lupaan sen!” sanoi Derek äänellä johon luulen että hän ei itsekkään luottanut. Hymyilin vaisusti ja taputin häntä selkään.
”Toivotaan parasta. Toivotaan, toden totta!” sanoin takaisin Derekille. Tiesin että Derek koitti vain piristää minua. Mutta olosuhteet huomioon ottaen, vaatisi minulta paljon enemmän piristyä kuin yksi kannustava lause. Olimme jumissa tasakattoisen rakennuksen katolla, joka oli aivan täynnä tomua. Ja samaista rakennusta ympäröi sadoittain Kävelijöitä. Meillä ei ollut ruokaa eikä juomaa. Ja perheeni on luultavasti hullun kannibaalin kanssa samassa talossa. Asiat eivät olisi voineet olla huonommin. Tarvitsisin ihmeen että pääsisin perheeni luokse.
